Korouoman alkuaikoja

Teksti : Leo Määttälä 2012
Alppikerho 50 vuotta, Alppikiipeilylehti 20

Korouoman alkuaikoja ja Suomen Alppikerhon Pohjois-Suomen osasto

Käydessäni lomareissulla 80- luvun alussa Norjassa näin siellä kiipeilijöitä kalliolla. He etenivät vaivatta käsittämättömän jyrkällä kalliolla. Touhu sai minut kiinnostuksen valtaan. Palattuani aloin ottamaan selvää , löytyisikö Suomestakin kyseisen lajin harrastajia. Pitkän etsinnän jälkeen löysinkin Suomen Alppikerhon väkeä Helsingistä ja pääsin kalliokiipeilykurssille Sipoon seinämälle keväällä -83. Asuin siihen aikaan Pohjois-Suomessa ja kuinka ollakaan, sieltä löytyi myös muutama muukin Alppikerholainen. Kiipeilimme aluksi Kuusamon Rukatunturilla, jonka kivi oli jopa vaarallisen mureaa. Kävin selailemassa kirjastossa maastokarttoja ja sehän tuotti tulosta. Löysin lähitienoiltani uuden paikan, Ruoppivaaran josta tuli suosittu kalliokohde.

Minulle alkoi tulla Alppikerhon lehti Alppikiipeily. Siinä oli juttu nuorukaisista, jotka kiipesivät jäätä Nuuksiossa käsissään varresta lyhennetyt alppikiipeilyhakut ja jalassaan jääraudat. Sangen erikoista, mietin. Syksyllä jälleen selattuani maastokarttoja kirjastossa löysin kotikuntani Posion toiselta laidalta aivan upean löydön. Siinä meni paljon korkeuskäyriä yhdeksi viivaksi ja tajusin, että rotko on ainakin sata metriä syvä. Ei kun heti käymään siellä. Ja tosiaan.. olin aivan haltioissani.. pystysuoria kallioseinämiä vaikka kuinka. Niin löytyi Korouoman rotkolaakso suomalaiselle kiipeilylle. Kuulin paikallisen Pernun kylän kaupalla, että Korouomaan muodostuu talvisin “ihistyksiä” eli pystyjä jääputouksia. Ovat kuulemma niin isoja, että keväällä sortuessaan jylinä kuuluu viiden kilometrin päässä olevaan Pernun kylään saakka. Kävin sitten syystalvella pakkasten tultua katsomassa niitä, ja jäätähän löytyi. Yli 20 jääputousta, korkeuden vaihdellessa paristakymmenestä metristä 60 metriin ja jyrkkyyden vaihdellessa 45 asteesta pystysuoraan.

Pistin viestiä löytyneistä jääputouksista kuvien kera Helsinkiin ja sain sieltä talvella vieraan. Kanadassa opiskelemassa ollut Juha Nurmi oli siellä ollessaan harrastanut jääkiipeilyä ja hankkinut varusteet. Niinpä painuimme heti Korouomaan kokeilemaan niitä. Ja niin sai Korouoman ensimmäinen jääputous ensinousunsa.

Minulla ei ollut omia hakkuja ja hitsaustaitoisena päätin kokeilla tehdä itse hakut tilapäisesti siihen saakka, kunnes saan tilattua USAsta, Yvon Chouinardilta hakut. Tein erilaisia prototyyppejä ja testasin niitä kotirannassa järven jäähän. Kun Juha tuli seuraavan kerran käymään Korouomassa, vertasimme Juhan tehdashakkuja ja minun itse tekemiä, ja kuinka ollakaan; kun Juhan hakulla löi jäähän, se pongahti joka iskulla kolosta takaisin, kun taas minun hakkuni terä jäi jämäkästi kiinni kolon pohjalle. Tämähän toimii, eipä tarvikaan laittaa hakkutilauksia vielä vetämään. Kun kevättalvella Korouomassa kävi muitakin , lähinnä Oululaisia kiipeilijöitä, oli heilläkin hakkupula ja lupauduin tekemään heillekin jääputoushakkuja. Ja niin oli “Kitkajärven kiipeilytakomo “ perustettu.

k209

img0079

Valmistin viiden vuoden aikana ainakin sata hakkua. Vasta 80-luvun lopulla tuli markkinoille tehdastekoisia paremmin tasapainoitettuja jääputouskiipeilyhakkuja ja minäkin hankin sitten sellaiset.

Alkuvuosina jääruuveina käytimme vuoristojäähän tarkoitettuja ruuveja. Niitä ruuvatessa tarvittiin kampena puoli metriä pitkä hakun varsi ja hiki tuli vääntäessä. Ruuvit lohkoivat kovasti jäätä. Monet nykyiset, liisittömän linjan, jääkiipeilijät voivat ihmetellä, miksi 80- luvulla kiivettiin jäätä teknisesti, eli levähdettiin hakusta fiffikoukun avulla roikkuen, mutta niin oli pakko tehdä, että sai molemmat kädet vapautettua siihen jääruuvin ruuvaussessioon. Siihen kun kului aikaa kymmenen minuuttia.
80-luvun lopulla Suomen Alppikerho järjesti retkikunnan Pamirille. Sieltä palaajat toivat tuliaisina reppukaupalla venäläisiä titaanista valmistettuja jääruuveja. Ne ruuvautuivat aivan uskomattoman helposti, ihan yhdellä kädellä pyörittäen jäähän. Niiden avulla siirryimme tavallaan uudelle aikakaudelle ja haastava Ruskean Virran Arktinen pilarikin sai ensinousunsa.
Kuvassa venäläinen titaaniruuvi. Ruuvien laatu vaihteli kovasti,oli hyviä ja… ihan susia.

titaaniruuvi

Eräänlaisen ennätyksen teimme Oksmanin Saken kanssa pääsiäisenä -92 kun kiipesimme Ruskean Virran 7 kertaa peräkkäin samana päivänä, jokainen nousu eri reittiä ja kahtena köydenpituutena eli yhteensä 14 köydenpituutta jäätä.

Alppikerhon Pohjois- Suomen osasto

Keväällä -84 päätimme perustaa alaosaston Suomeen Alppikerhoon, meitä oli puolenkymmentä kiipeilijää Oulusta, Rovaniemeltä ja minä Posiolta. Järjestäytymiskokous pidettiin Metsähallituksen Korouoman autiotuvalla. Järjestimme uusille jäsenille kesäisin kalliokiipeilykursseja ja talvisin jääkiipeilykursseja ja jäsenmäärämme kasvoi vuosikymmenen lopulla päälle kahdenkymmenen. Kalliota kiipesimme Kuusamon Ruoppivaarassa ja Posion Korouomassa, kuin myös Sodankylän Hirveäkurussa ja Pudasjärven seinämällä. Hiidenkirnut ja Sonka olivat Rovaniemeläisten suosiossa.
Kuva: Suomen Alppikerhon Pohjois-Suomen osaston kokous Korouoman kämpällä (katsastetaan venäläisiä titaanikamoja)

k136

Korouoman jääkiipeily kiinnosti lehdistöä ja myös televisiota. Siellä kuvattiin useita jääkiipeilypätkiä.
Kuvassa Leo Määttälä ja edesmennyt Kim Pennanen valmistautumassa Uutiskynnys- reitin ensinousuun.

k158

90- luvun alussa Korouomasta tuli luonnonsuojelualue ja uusien kalliokiipeilyreittien teko kiellettiin valtiovallan toimesta. Sikäli harmi, että sinne jäi paljon uusien reittien potentiaalia, mm. 300m leveä ja 80 metriä korkea pystysuora kallioseinämä ihan koskemattomaksi, mutta sikäli onni, että jääkiipeily edelleen sallittiin.

80- luvun lopulla seinäkiipeilykin teki tuloaan, rakensimme Rovaniemelle ensimmäisen pienen boulderseinän Louhikkotien väestönsuojaan. 90- luvun alussa oli jo Oulussakin oma seinäkiipeilytila. Seinäkiipeilytilojen hallinnointi toimi vain paikallisesti ja se antoi sysäyksen uusille kuvioille. Silloin myös Alppikerhon Pohjois-Suomen osasto lakkautettiin, Rovaniemeläiset perustivat Vuoristoklubin ja Oululaiset Oulun Kiipeilyseura-91:n.

Koska Pohjois-Norjan kiipeilymestoille on lyhempi matka kuin Helsinkiin, niin useat meistä vierailivat siellä vuosittain. Eka kesäreissu Kvalöyan kallioille tehtiin vuonna -85 ja Lyngenin alppien lumireiteille kevättalvella – 86. Leikkimielisesti “Lyngenin veteraaniksi” pääsi käytyään kiipeilemässä Lyngenissä kymmenen kertaa.

Kvalöya
Kvalöya on saari jonne pääsee siltoja myöten autolla, se sijaitsee 40 km Tromssasta lounaaseen, Kilpisjärveltä 200 km. Sen kiipeilymesta Hollendaren- ryhmä käsittää kuusi vuorta, jotka ovat kuin 5 Olhavaa päällekkäin, reittejä liki sata, sen graniittireiteillä on korkeutta 4-8 köydenpituutta, vaikeutta kolmosesta seiskaan.

583-copy

Paikka ei ole perhelomajuttu, kuten eteläisten Lofoottien Svolvaer, jossa olen myöskin käynyt monet kerrat. Kvalöyalle päästäkseen täytyy ylittää haikaten 750 m korkea sola, tietysti kaikkien varusteiden ja muonien kanssa, kolme tuntia tiukkaa vastamäkeä ja hiki lentää. Päästyäsi solan huipulle, näet upeat seinämät ja edessä lumilaikun keskellä pienellä kalliolla Tromssan kiipeilykerhon majan, jossa voi yöpyä maksua vastaan tai voit telttailla lähistöllä.

504-copy

Heinäkuussa voi kiipeillä vaikka läpi yön, sillä valoisaa riittää. Reitit ja ohjeet löydät tromsoklatring.no sivustolta.
Olen vieraillut siellä toistakymmentä kertaa, olen toiminut myöskin Suomen Alppikerhon ohjaajana vuonna 2001, meitä oli silloin siellä kymmenkunta kiipeilijää. Kiipeilimme silloin helppoja ja keskivaikeita reittejä.
Kuva otettu Baugen- vuoren huipulta, Tromssan kiipeilyklubin maja vasemma alhaalla kalliosaarekkeella.

534-copy

Kvalöyalla sijaitsee myös big wall kohde Store Blåmannenin pohjoisseinämä.

Lyngen

Lyngen sijaitsee noin 80 km Kilpisjärveltä luoteeseen. Se on noin 80 km pitkä ja 30 km leveä Atlantin vunoihin rajoittuva niemi. Siellä on satoja yli 1000 metrisiä vuoria.

Lyngenissä voi harrastaa talvisin lumikiipeilyä ja off- piste hiihtoa. Löytyypä sieltä myös jääputouksiakin aina 300 m korkeuteen saakka. Parasta aikaa on maaliskuu ja huhtikuun alku. Järjestin siellä lumikiipeily- ja jäätikkövaelluskursseja 90-luvun alussa.
Kuva: 1600 metrinen Lakselvtindane- ryhmä vuonon rannasta kuvattuna

678-copy

694-copy

Alppikerho on järjestänyt siellä 2000-luvulla myös lumikiipeilytapaamisia kerhon Norjassa asuvan puuhamiehen Max Helanderin kanssa sekä lumivyörykursseja paikallisten vuorioppaiden kanssa.

031

Kesällä Lyngenissä voi jäätikkövaeltaa. Kiven laatu siellä on pehmyttä Gabroa, tästä syystä vuorikiipeily kallioreiteillä ei ole oikein suosittua.