Kiipeilytekniikat

Jokainen kiipeilyreitti koostuu useista erilaisista liikesarjoista. Usein henkilökohtaisen suorituskyvyn rajoilla olevien liikkeiden tekotavan oivaltaminen ja sen jälkeen niiden toteuttaminen sulavana sarjana muodostaa kalliokiipeilyn viehätyksen. Kyseeessa ei ole pelkästään monimutkaisen staattisen ja dynaamisen probleeman ratkaisu, vaan myös sen fyysinen toteuttaminen!

OTTEET

Kallion epätasaisuudet ja halkeamat mahdollistavat kiipeilyn jyrkillä seinillä. etenemisen ehtona on, että kiipeilijä löytää jotain, josta pitää kiinni eli OTTEITA. Ote se voi olla pienikin: alle sentin levyisten “listojen” käyttö käsi- tai jalkaotteena on aivan normaalia. Täysin sileällä otteettomalla kalliolla kiivetään kitkakiipeilyä. Kitkakiipeilyseinämät ovat maksimissaan n. 60 o jyrkkyisiä.

VOIMA, TASAPAINO JA LIHASKOORDINAATIO

Kalliokiipeily ei ole voimalaji. Runsaasti voimaa tarvitaan vain kaikkein vaikeimmilla reiteillä, silloinkin lähinnä sormi- ja käsivarsivoimaa. Kehon painopisteen hallinta, hyvä lihaskordinaatio ja notkeus takaavat parhaan suorituksen vähimmällä voimamäärällä. Usein aloittelija tuhlaa voimaa moninkertaisesti kokeneempaan verrattuna ja tietenkin väsyy helpommin.

Kiivetessä koetetaan olla koko ajan tasapainossa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Painopiste pyritään pitämään koko ajan suoraan jalkojen yläpuolella. Näin käsiä tarvitaan ainoastaan tuenottoon, ei roikkumiseen. Kiipeilyasentoa voi hyvin verrata tikapuilla kiipeämiseen. Jos kiipeää niin lähellä tikkaita, että vatsa raapii puoliin, niin liikkeet ovat hyvin vaikeita tai ainakin kömpelöitä ja näköyhteys jalkoihin katoaa. Toisaalta jos roikkuu kovasti ulkona tikkaista, niin kädet väsyvät. Sopiva asento löytyy tältä väliltä.

Vaikkei liikkeiden tekemiseen välttämättä tarvita paljon voimaa, niin käytettävät liikeradat sekä veto- ja työntösuunnat saattavat olla varsin omituisia. Tässä hyvä lihaskordinaatio ja notkeus helpottavat suoritusta. Huippuvaikeilla reiteillä joudutaan tekemään monimutkaisia liikesarjoja, jotta kehon painopiste (ja siis myös keho itse) saadaan siirtymään paikasta toiseen putoamatta. Suoraviivainen eteneminen on monesti mahdotonta sormiotteiden pienuuden ja reitin rasittavuuden vuoksi. Koordinaatio kehittyy ja paranee jatkuvasti kiipeilyn myötä.

JALKOJEN KÄYTTÖ

Hyvä jalkatekniiikka on edellytys menestyksekkääseen kiipeilyyn. Mitä parempi jalkatekniikka kiipeilijällä on , sitä vähemmän hän kuluttaa käsivoimia. Jaloissa on käytettävissä kehon suurimmat lihakset, joten voima ei niistä kalliokiipeilyssä lopu.

Hyvän jalkatekniikan oppimisessa ovat sopivankokoiset kiipeilytossut tarpeen. Liian isoissa tossuissa jalat liikkuvat tossun sisällä ja tossu alkaa kiertyä otteelta. Tämä saa aikaan sen, että käsivoimia kaytetään enemmän.Varsinkin kiipeilyharrastuksen alkuvaiheessa kannattaa kiinnittää erityistä huomiota jalkojen käyttöön ja opetella pitämään jalat “näköetäisyydellä”.

Listaotteilla seisotaan kengän reunalla, reikämäisissä eli pocket-otteissa aivan kengän kärjellä. Jos ote ei ole teräväreunainen, niin siihen astutaan tossun reunan sijasta pohjalla, jotta kitkaa tulisi enemmän. Kiipeilytossujen pohjakumit ovat erityistä kitkakumia ja ne pysyvät hyvin pienissä epätasaisuuksissa luiskahtamatta.

Halkeamia kiivettäessä tossun kärki työnnetään halkeamaan pystyasennossa ja sitten jalkaterä kammetaan vaaka-asentoon,jolloin tossu kiilautuu pitävästi halkeamaan.Tätä varpaille tuskallista toimenpidettä kutsutaan kiipeilykielessä jalkajammaukseksi

Nykyään on saatavilla ns. yleiskiipeilytossuja ja erikoistossuja halkeama, listaote- ja kitkakiipeilyyn..

KÄSIEN KÄYTTÖ

Käsiotteita ovat kaikki kallion epätasaisuudet, joista voi pitää kiinni, vetää tai työntää. Loivahkoilla alle 75 asteen kalliolla käsiä käytetään ainoastaan tukena , varsinainen kiipeily suoritetaan jaloilla.Jyrkillä ja vaikeilla reiteillä sormivoimat muodostavat rajoittavan tai ratkaisevan tekijän.

Normaali käsiote: Vaakaotteesta otetaan otteen leveydestä riippuen kiinni, joko kokonaan sormilla tai kapeista otteista vain sormenpäillä. Otteen muoto ratkaisee kiinnipitotavan, luontevimman tuntuinen on useimmiten paras. Otteesta kannattaa aina ottaa kiinni niin monella sormella kuin vain on mahdollista. Usein peukaloa voi käyttää antamaan lisätukea tai käyttää apuna puristettaessa.

Sormiote: Kapeista listoista (alle 3 cm) pidetään kiinni aivan sormenpäillä. Tällöin sormien ensimmäiset nivelet yleensä joutuu taivuttamaan väärään suuntaan: sattuu, mutta pysyy paremmin. Peukalon paneminen etusormen päälle parantaa usein otetta (vaatii kylläkin harjoittelua).

Puristusote: Toisinaan otteet ovat pystyasennossa olevia listoja. Tälläisesta pidetään kiinni kuin pihdeillä. Samaan tapaan pidetään kiinni myös kallion kulmassa eli kantissa kiivettäessä.

Alaote: kädellä pidetään kiinni vaakasuuntaisen raon ylälaidasta ja veto on kalliosta poispäin (siis vedetään käsillä jalkoja paremmin kiinni kallioon).

Työntöote: Otteen leveydestä riippuen työnnetään joko koko kämmenellä (ranne kallioon päin) tai peukalolla/peukalon tyvellä kapeilla otteilla.

Pystyote: Pystyotteen veto suuntautuu sivullepäin. Yleensä jalalla tuetaan vastaan ja työnnetään, jolloin päästään ylöspäin.

Jammaus: on käden kiilaamista halkeamaan. Käsi työnnetään halkeamaan ja leveydestä riippuen puristetaan käsi nyrkiiin tai kapeammissa vain yritetään puristaa. Usein käden laittaminen “väärinpäin” eli peukalo alimmaisena halkeamassa, helpottaa. Kapeammissa halkeamissa sormet työnnetään halkeamaan pystyasennossa ja väännetään vaaka-asentoon jolloin ne juuttuvat halkeamaan.