Ylävuoristo, retkikunnat

Toiminta ylävuoristossa

Ohuen ilman vaikutukset

Jo 5000 m korkeudessa on hapen osapaine laskenut puoleen maanpinnan tasosta. Tällainen muutos äkillisenä aiheuttaa vuoristosairauden. Tyypillisin sellainen on keuhkoödeema. Ödeeman mahdollisuus kasvaa, mitä nopeammin edetään ylöspäin. Keho sopeutuu hitaasti ohueen ilmaan, lisäten punasolujen määrää. Tosin tämä prosessi, hienolta nimeltään akklimatisoituminen, on hyvin yksilöllistä. Kun oleskellaan viikko-pari neljän kilometrin korkeudessa, voidaan edetä viisi ja kuusitonnisille vuorille, 7 ja 8- tonniset vaativat jo yli kuukauden sopeutumisvaihetta pikkuhiljaa leirejä ylöspäin siirtäen. On olemassa lääkkeitä, joilla voidaan jonkin verran jouduttaa sopeutumista, esim. Diamox ja Lasix, haittapuolena on, että ne peittävät ödeeman oireet ja kun tauti sitten tulee päälle, on se heti akuutti.

Yli 6000 metrin korkeudessa tulee vastaan raja, jonka yläpuolella kehon solut eivät enää uusiudu. Kun joudutaan oleskelemaan yli kuudessatonnissa pitkään, esim kasitonnisen kiipeilyretkikunnassa, on tavallista, että lihasmassa pienenee 15 prosenttia. Maitohappojen poistuminen lihaksista hidastuu oleellisesti. Yhtenäkään päivänä ei saa revittää vähääkään liikaa, sillä siitä palautuminen voi viedä monta päivää. 8000 m:ssä tulee raja, jossa yöllä nukkuessa saattaa sydän pysähtyä aivan terveelläkin ihmisellä. Lisähapen hidas valuttaminen pullosta makuupussiin nukuttaessa kuuluu asiaan esim. Everestin ylimmässä leirissä.

Ylävuoristovaellus

Reittejä on kahta pääryhmää: pitkiä laaksovaelluksia tai huipulle tähtääviä reittejä. Periaatteena molemmissa on, ettei reiteillä tarvita juurikaan teknisiä kiipeilyvarusteita. Suomalaisittain ehkä tunnetuin on vaellus liki kuusitonniselle Kilimanjarolle Afrikassa. Etelä-Amerikan tulivuoret ovat tulleet tutuiksi muutamille seikkailijoille. Tunnetuin niistä on liki seitsemäntonninen Agoncacua, jonka huipulle on onnistunut kapuamaan jo liki kymmenen suomalaista.

Tunnetuin vaellusalueena on kuitenkin Himalajan vuoristo Nepalin, Intian ja Pakistanin valtioissa. Siellä vaeltelee vuosittain jo kymmeniä suomalaisia. Suosittuja kohteita on kasitonnisten vuorten perusleirissä käynnit, joista mainittakoon Mount Everestin perusleirissä ja paikallisella trekkaushuipulla, kuusitonnisella Kala Patarilla käynti. Vaellus Annapurna- massiivin ympäri on kuukauden kestoinen 350 km pitkä retki laaksoissa, ylängöllä ja korkeimmalla kohdalla 5700 metrin korkuisen Thorang La-solan ylitys. Pakistanissa on myös haastava kohde: käynti Konkordiajäätiköllä K-2 vuoren perusleirissä. Reitti kulkee aluksi jylhässä jokilaaksossa ja myöhemmin ylempänä jäätiköllä.

Ylävuoristovaelluksesta on ilmestynyt englannin kielellä useita hyviä teoksia, esim. Trekking in Nepal a Travellers Guide, kirj. Bezruchka ja reittitopo The Trekking Peaks of Nepal, kirj Bill O Connor .

Retkikunnat, historiaa

Ensimmäiset retkikunnat 1800-luvun lopulla Himalajalle, Andeille ja Alaskaan kuuluivat enemmänkin tutkimus- ja kartoitusmatkojen piiriin. 1900-luvun alkupuoliskolla suuntautui mielenkiinto jo huippujen valloittamiseen. Himalajalla kiivettiin silloin jo monille kuusi- ja seitsemäntonnisille. Mount Everestin pohjoisseinämällä päästiin jo huikeaan 8500 metrin korkeuteen.

Saksalainen kansallissosialismi tapatti paljon intoilijoita himalajalla 30-luvun retkikunnissa, mutta kasitonnisten valloitus alkoi onnistumaan vasta 50-luvulla varusteiden parannuttua. Suurin osa ensinousuista tehtiin lisähapen vahvistamana. Retkikunnat olivat suuria, sotilasyksikön tavoin toimivia. Esim. italialaisten K2 retkikunta, noin 20 miestä tarvitsi 20 tonnin varuste-erän kantamiseen vuoren juurelle 200 kantajaa. Matkaa oli sata kilometriä.

60- ja 70-luku oli Himalajallakin seinämäreittien aikaa, 80-luvulla siellä noustiin kasitonnisillekin ilman lisähappea alppityyliin. Eikä pystysuoria kallioseinämiäkään jätetty rauhaan, esimerkkinä Trango-tornien 1500 metriä korkeat reitit.

Suomalainen retkikuntakiipeily

80- luvulla Suomalainen retkikuntakiipeily ottaa ensiaskeleitaan. Karhumäen Veikko johti kaksi onnistunutta retkikuntaa silloisen Neuvostoliiton Pamir-vuoristoon kohteina seitsemäntonniset Pik Lenin ja Kommunisma. 90- luvulla pienryhmiä oli kiivennyt kuusitonniselle, maailman kylmimmäksi sanotulle vuorelle, Alaskan Denalille. Läntisen maailman korkeimmalle, 6950 metriselle Aconcacualle on kiivennyt jo monta suomalaisryhmää. Espoolaisten Baruntse- retkikunta v.1994 on ensimmäinen kokonaan alusta loppuun hoidettu suomalaisretkikunta Himalajalle. 2000- luvulla on suomalaisia kiipeilijöitä ollut Himalajalla joka vuosi, osa ostetuilla paikoilla kaupallisissa retkikunnissa ja mainittakoon Laskuvarjojääkäreiden itsejärjestämät retkikunnat Everestille. Ensimmäinen suomalainen, Veikka Gustafsson, on kiivennyt kaikki kasitonniset ilman lisähappea.

Kiipeilyretkikunnan toiminta

Retkikunta on varsinainen suururakka. Homma alkaa pari vuotta ennen suunniteltua ajankohtaa, jos löytyy porukka kokeneita kiipeilijöitä, joilla on samansuuntaiset toiveet. Pidetään retkikunnan perustuskokous, jossa yksilöidään valmistelutehtävät: harjoitusretkien aikataulut, sponsorivarojen hankinnan käynnistäminen, matkan valmistelutehtävät, yhteydenotot kohdemaahan, lupien järjestely, varusteiden toimivuuden testaukset. Valitaan toimihenkilöt eri projekteihin. Myöhemmissä kokouksissa sovitetaan mahdollisten sponsoreiden tarpeiden sovittaminen ryhmän toimintaan, varuste- ja muonatilaukset.

Kehitetään yleiskuntoa kestävyysharjoitteluohjelmalla, joka tähtää sydämen litratehon ja keuhkojen hapenottokyvyn kasvattamiseen. Tärkeätä on myös lihasten ja tukielinten hyvä kunto jottei tule rasitusvammoja. Käydään harjoitusleireillä, joissa hiotaan yhteishenkeä ja testataan varusteet ja harjoitellaan pelastusoperaatioita mahdollisen onnettomuuden varalta.

Jos kaikki on edelleen kunnossa, päästään lopulta pakkaamaan ja matkustamaan kohteeseen. Hankitaan kantajat lähestymismarssiin, perustetaan perusleiri vuoren juurelle. Ylös vuoren harjanteille perustetaan välileirejä päivämatkan (500-1000 korkeusmetrin) välein. Välileirit varustetaan muonalla ja tarvikkeilla suunnitelman mukaan varsinaista huippuyritystä varten. Leirien perustaminen, samoin kuin varsinainen huippuyritys tehdään kahden ryhmän yhtäaikaisena toimintana siten, että toinen ryhmä kulkee päivämatkan toisesta jäljessä, koska yhdessä leirissä on telttatilaa vain yhdelle ryhmälle. Kun välileirit on kunnossa ja reitti muutenkin kunnossa, mm. vaikeissa paikoissa kiinteät köydet, laskeudutaan perusleiriin lepäämään pariksi päiväksi.

Suosituilla vuorilla on kiipeilijöiden jätökset tulleet ongelmaksi. On tärkeää tietää, mitä aluetta leireissä käytetään tarpeiden tekemiseen ja mistä voi ottaa puhdasta lunta keittotarkoituksiin. Esim. Denalilla on niin kova kuri, että jokaisen on kuljetettava mukana kaikki jätteensä ja kökkönsä ja palatessa tuotava perusleiriin, josta ne hoidetaan pois.

Jos sää sallii, aloitetaan huippurynnäkkö. Ryhmät ovat radioyhteydessä toisiinsa ja perusleirin komentokeskukseen sopimuksen mukaan. Huipulle pääsemiseen tarvitaan määrätietoista uurastusta, varmaa säätä, sopeutumista ohueen ilmaan ja…onnea. Laskeuduttaessa puretaan leirit ja tuodaan maatumattomat jätteet pois.

Kotimaassa suoritetaan jälkivelvoitteet sponsorisopimusten mukaisesti, tehdään retkikunnan tilinpäätös ja pidetään loppukokous.

Retkikuntahankkeen järjestelytyöt ovat niin suuria urakoita, että joidenkin täytyy jäädä pois pois päätyöstään pitkiksi ajoiksi ja keskittyä vain retkikunta-asioiden hoitoon. Näin uhrautuvia henkilöitä ei oikein tahdo löytyä. Venäläiset vuoristomatkanjärjestäjät tekevät räätälintyönä matkoja Kaukasuksen korkeimmalle, 5600 mertiselle Elbrus’ille ja Pamir-vuoristoon seiskatonnisille Pik Leninille, Kommunismalle ja Korshenevskajalle.
Myös kasitonnisten retkikuntiin on tarjolla valmiita paikkoja esim. englantilaisten ja uusiseelantilaisten järjestäminä.

kuva