Nykyisen tietämyksen mukaan vuoristotaudin aiheuttaa veren poikkeavasta hiilidioksidipitoisuudesta johtuva solujen nestetasapainohäiriö, joka aiheuttaa nesteen keräytymistä soluihin.

Lievät oireet johtuvat lähinnä aivojen alkavasta turvotuksesta sekä alkavasta nesteen kertymisestä keuhkoihin. Lieviä oireita nimitetään akuutiksi vuoristotaudiksi (englanninkielinen lyhenne AMS), vakavammaksi kehittyessään kyseessä onkin joko varsinainen aivo- tai keuhkoödeema (HACE tai HAPE), usein molemmat.

Herkkyys vuoristotaudille on yksilöllistä. Kuolemantapauksia on sattunut jo alle 3000 m korkeudessa, mutta useimmat ihmiset pystyvät sopeutumaan riittävän hyvin käydäkseen esimerkiksi Mount Everestin perusleirissä tai ylittääkseen Thorong Lan solan, molemmat n. 5400 m korkeudessa, kun aikaa annetaan riittävästi. Tätä korkeutta pidetäänkin ylimpänä rajana pysyvälle sopeutumiselle, eli teoriassa noin viiden ja puolen kilometrin korkeudessa ihminen voi elää määräämättömän pitkiä aikoja.

Sitä korkeammalle ei normaalin trekkaajan tie juuri ulotukaan.

Taudin oireet

Kun mennään tarpeeksi korkealle, useimmat saavat tuta vuoristotaudin lieviä oireita (AMS):

- Lievä pahoinvointi
- Ruokahaluttomuus
- Hengästyneisyys
- Unettomuus
- Lievät hengityshäiriöt nukkuessa
- Nousuhumalan tapaista "kevytoloisuutta"
- Lievää heikkoutta

Nämä oireet eivät tietenkään tule yhtäaikaa eivätkä kaikki saa kaikkia. Oireet eivät ole vakavia, ne ainoastaan toimivat varoitusmerkkinä siitä, että sopeutuminen ei ole täydellinen. Näistä oireista huolimatta voi jatkaa nousua varovasti ylemmäksi. Mikäli oireet pahenevat nopeasti, on nousu keskeytettävä ja laskeuduttava alemmaksi.

Mikäli pysytellään paikallaan, lievenevät oireet sitä mukaa kun elimistö sopeutuu paremmin ohueen ilmaan.

Hälytys!

Vuoristotaudin vakavat oireet ovatkin jo toinen juttu.

Vakavat vuoristotaudin oireet aiheutuvat aivo- tai keuhkoödeemasta, jossa kudosnestettä kertyy aivoihin tai keuhkoihin, usein molempiin.

Pahimmillaan kuolema korjaa omansa jo kuuden tunnin kuluttua oireitten ilmenemisestä:

- Huohotus levossakin, yli 25 hengitystä/min
- "Märkä", kupliva hengitys
- Pahoja, toimintaa rajoittavia yskänpuuskia
- Punertavia tai rusehtavia ysköksiä
- Nopea lepopulssi, yli 110 lyöntiä/min
- Kasvojen ja huulten sinerrys
- Virtsantuotos alle 0,5 litraa/vrk
- Jatkuvaa oksentelua
- Kova päänsärky
- Äärimmäinen väsymys tai välinpitämättömyys
- Tasapainon häviäminen, horjahtelu
- Sekavuus, tajunnan menetys
Ainoa keino pelastua on saada lisää happea, käytännössä siis laskeutua pikaisesti alemmas. Hapen antaminen pullosta on vain väliaikainen ratkaisu, joka tapauksessa uhri on saatava pysyvästi alemmas. Jo muutaman sadan metrin korkeusero vaikuttaa dramaattisesti. Vakavia oireita saanut trekkaaja ei yksin pysty pelastautumaan, vaan hän tarvitsee saattajan. Mikäli sairastunut ei pysty itse kävelemään, on hänet kannettava alas, jos ei jakin, niin toverin selässä.

Taudin torjunta

Ainoa keino taudin torjumiseksi on hidas nousutahti. Noin 3500 m korkeudessa on syytä pitää lepopäivä (Annapurnan lenkki = Manang/Teng, Everestin käynti = Namche). Seuraava lepopäivä jossakin 4500-4800 metrin korkeudessa. (Thorong La:n ylityksessä ei tarvitse lepopäivää Manangin jälkeen, rasitus kestää vain yhden päivän ennen laskua Muktinathiin) Nousutahdin tulisi 4000 m jälkeen olla jotain 300 m/vrk luokkaa.

Nousutahti tarkoittaa nukkumispaikkojen korkeuksia. Päivisin voi käydä korkeammalla, kunhan palaa alas nukkumaan.

Paradoksaalista kyllä, hyväkuntoisten on todettu olevan alttiimpia vuoristotaudille kuin huonokuntoisten. Tälle on yksinkertainen selitys: maratoonari pistelee pitkiä päivämatkoja, ja kun vuoristotauti tulee 1-2 päivän viipeellä, ollaan vaivihkaa tultu liian korkealle eikä paluuseen ole ehkä enää voimia. Penkkiurheilija ei yksinkertaisesti jaksa nousta yhtä ripeää tahtia ja säästyy taudilta.

Iästä on myös hyötyä, yli 30 vuotiaitten on todettu sopeutuvan ohueen ilmaan nuoria paremmin. Lapsille ei yli 4000 metrin korkeudelle meno ole suotavaa.

Vuoristotautimaiset oireet eivät aina välttämättä johdu vuoristotaudista, samanlaisia oireita saattaa tulla vaikkapa hengitystieinfektioista. Liika nokkeluus on kuitenkin vaarallista; mikäli oireet sopivat vuoristotautiin, on aina oletettava kyseessä olevan vuoristotauti! Moni väsymystä ja flunssaa valittava on kuollut yöllä telttaansa, kun oikea ratkaisu olisi ollut lähteä ajoissa alas.

Vuoristotautia vastaan on viime aikoina kehitetty joitakin lääkkeitä. Diamoxin nimellä myytävä acetazolamidi on ainoa tunnettu aine, joka todella auttaa hieman vuoristotautiin, eikä ainoastaan oireita peittämällä, vaan estämällä taudin kehitystä. Siitä on siis hieman apua, mutta sen varassa ei kuitenkaan tulisi yrittää edetä suosituksia nopeammin.

Unettomuuteen jotkut käyttävät unilääkkeitä. Yhden yön unen menetys ei ole kuitenkaan iso hinta siitä, että tietää aamulla olevansa hengissä. Jotkut unilääkkeillä itsensä väkisin nukuttaneet eivät ole enää aamulla heränneet. Lisäksi unilääkkeet hidastavat hengitystä ja näin pahentavat vuoristotautia. Siis EI unilääkkeitä!

Runsas juominen on korkealla erittäin tärkeää. Ohuessa ilmassa haihtuminen sekä ihon läpi että hengityksen kautta on tavallista runsaampaa. Viidessä kilometrissä on vettä juotava yli neljä litraa päivässä. Virtsan määrän ja värin tulisi pysyä normaalina. Koska vuoristotaudissa on kyse nestetasapainosta, on riittävä veden saati tärkeää.

Ryhmäkuri ja vuoristotauti

Vuoristotaudin saaminen on siis kovin yksilöllistä. Raavasta Suomen miestä ottaa kovasti luonnon päälle, kun eläkeikäiset mummot pistelevät mäessä ohi vaikka miestä huimaa, sydän jyskyttää, vatsa pyörii kiinnikkeissään ja sormet ovat kuin nakkimakkarat.

Joukolla liikuttaessa vaara piileekin siinä, että ei kehtaa tunnustaa kärsivänsä vuoristotaudista kun muut ovat (olevinaan?) terveitä. Lieviä oireita eivät ulkopuoliset huomaa, vakavat oireet saattavat iskeä yöllä muiden huomaamatta ja aamulla joukko on yhdellä pienempi.

Tovereita tulee siis hieman vahtia ja etenemisnopeus sovittaa hitaimpien mukaan. Mikäli reitti on edestakaista mallia, kuten käynti Everestin perusleirissä, voivat korkeuteen sopeutumattomat jäädä alemmas odottelemaan, ja tehdä vaikkapa sivuretkiä matalampiin laaksoihin.

Mikäli ylitettävänä on korkea sola, on ratkaisu tietysti hankalampi. On vaikea lähettää ketään yksin takaisin. Parasta on varata sen verran aikaa, että solaan nousu voi tapahtua riittävän hitaasti. Mikäli ylimääräistä aikaa ei tarvitakaan, voidaan säästynyt päivä käyttää vaikkapa johonkin mielenkiintoiseen sivupistoon.

Tieto pelastaa

Trekkauksen alkuaikoina ei tietoa vuoristotaudista juuri ollut saatavilla. Kuolleisuusluvut olivatkin melkoiset. Everestin seudulla joka tuhannes trekkaaja sai tästä syystä surmansa.

Tämänhetkisten tilastojen mukaan noin puolet Everestin alueella trekkavista kärsii AMS:stä tai tunnustaa kärsivänsä ja 1,6% saa joko aivo- tai keuhködeeman. Kuolemantapaukset ovat harvinaisia, vain muutama vuosittain koko Nepalissa.

Tietoa onkin nyt paremmin saatavilla. Nepalissa toimii Himalayan Rescue Association -niminen yhdistys, jolla on toimisto Kathmandussa Kathmandu Guest House -hotellissa ja lääkäriasemat Manangissa Annapurnan lenkin varrella ja Pherichessä Everestin luona. Näiltä asemilta saa tietoa vuoristotaudista ja apua terveysongelmiinsa.

Turistit joutuvat maksamaan aseman palveluista normaalin palkkion, paikkakuntalaisille lääkärinapu on ilmaista. Siihen tarkoitukseen ovat lahjoitukset myös tervetulleita.

Näillä lääkäriasemilla on myös saatavilla happea sekä eräänlainen siirrettävä painekammio (Gamow bag) hätätapauksia varten.

Muita vuoriston vaivoja

Ilman ohuus aiheuttaa muitakin vaivoja, jotka eivät suoraan liity vuoristotautiin.

Käsien ja kasvojen turpoaminen on varsin yleistä etenkin naisilla. Se ei ole vaarallista, mutta epämukavaa kylläkin. Painoa saattaa tulla lisää viisikin kiloa parissa päivässä. Sormuksia ei kannata pitää kädessä!

Verenvuodot verkkokalvolla ovat yleisiä, joissakin tutkimuksissa sellaisia on löytynyt kaikilla tutkituista noin 5400 metrin korkeudessa! Joskus ne aiheuttavat laikkuja näkökenttään, mutta yleensä mitään oireita ei ole havaittavissa. Pahimpia tapauksia lukuuottamatta vaiva paranee täysin kuukauden parin aikana. Mikäli laikkuja alkaa ilmetä, on syytä lähteä alas, sillä vaiva voi vain paheta.

Korkeassa ilmanalassa verellä on taipimusta sakkautua helpommin ja aiheuttaa veritulppia. Veritulppa voi olla joko paikallisena esimerkiksi jalassa, tai hyytymä voi kulkeutua laskimoita pitkin keuhkoihin. Aivoveritulppa voi aiheutua aivojen valtimoihin hyytyneestä verestä. Yhtenä, mutta ei ainoana syynä on veren "paksuuntuminen" punasolujen lisääntyessä aklimatisoinnissa ja mahdollisen nestevajauksen pahentaessa tilannetta. Veritulppavaara koskee siis lähinnä pitkiä aikoja korkealla oleskelevia.