Valokuvaus on valokuvausta vuorillakin, kokeneilta/harrastuneilta se onnistuu tavanomaista näppäilijää paremmin. Vuoriston olosuhteet ovat kuitenkin joiltakin osin tavallisuudeta poikkeavat, ja niihin olisi hyvä varautua.
Kameran valotusmittari, olipa kyseessä automaattikamera tai käsisäätöinen, määrittelee valotuksen olettaen kohteen olevan ns. keskiharmaan, 18 % valoa heijastavan. Useimmissa tapauksissa tämä pitääkin tarpeeksi tarkasti paikkansa. Vaikka kohde ei kokonaan ole juuri koskaan tasaisen harmaa, tulee vaaleiden ja tummien alueitten keskiarvoksi usein juuri tuo 18% harmaus.
Vuorilla on usein lunta. Lumi on usein kuvan hallitseva elementti. Lumi on valkoista, yli 5 kertaa keskiharmaata kirkkaampaa.
Kameran valotusmittari ei tietenkään voi tietää, mitä sillä on edessään. Lumen valkoisuuden se tulkitsee ylenpalttiseksi valoisuudeksi, säätää (tai säädättää kuvaajalla) valotuksen kyllin niukaksi saadakseen kuvasta keskiharmaan ja on tyytyväinen oikein tehtyyn työhön.
Tästä ei mittaria voida syyttää. Näissä tilanteissa kameraa on hieman autettava.
Mittari valottaa siis lumen harmaaksi, eli filmi alivalottuu. Valotusta pitää lisätä 1-2 aukkoa, eli 2-4 kertaisesti, riippuen siitä, miten suuri osa kuvasta on lumen hallitsemaa.
Korjaus on käsisäätöisessä kamerassa helppo tehdä; mitataan valo ja sen jälkeen säädetään himmennin 1-2 aukkoa suuremmalle (pienempi numero) tai valotusta hitaammalle.
Automaattikameroissa on usein valotuksen korjausnappi, jolla saadaan aikaan sama 1-2 aukon lisävalotus. Mikäli sellaista ei ole, voidaan filminherkkyysasetusta kääntää vastaava määrä, esim 200 ASAn fimi säädetään 100, 80, 64, tai 50 ASAlle kohteesta riippuen. Valitettavasti tämä ei uusimmissa, suoraan filmikasetin kyljestä DX-herkkyyskoodin lukevissa kameroissa ole aina mahdollista.
Herkkyysasetus on vain muistettava palauttaa taas kohdalleen. Kuvaa otettaessa on aina muistettava katsoa, eroaako pääkohteen, esimerkiksi etualalla olevan henkilön, valaistus voimakkaasti taustan valaistuksesta. Jos ihminen istuu valonsäteessä taustan ollessa varjossa, erehtyy kamera lumitapaukseen verrattuna vastakkaiseen suuntaan. Mustasta taustasta väännetään väkisin harmaa ja ihmisen kasvot muuttuvat kalkitun kalpeiksi.
Tässä tapauksessa on valotusta korjattava päinvastaiseen suuntaan. Himmennin säädetään käsisäätöisessä kamerassa pykälän pari pienemmälle suurempi numero) tai automaattikamerassa filminherkkyyttä (tai valotuksenkorjausrengasta) säädetään pykälällä herkemmälle.
Kaiken kaikkiaan ihmisen silmä pystyy hallitsemaan satoja kertoja suurempia valoisuuseroja kuin paraskaan filmi. Ei ole mitään keinoa valottaa oikein kuvaa varjossa istuvasta ihmisestä taustanaan auringonkimalteinen lumirinne. On valittava jompi kumpi, toinen osa kuvasta menee aina pilalle.
Hyvä keino valotuksen osuttamiseksi kohdalleen on mitata valo läheltä pääkohdetta eli rajata tausta kokonaan pois mittauksen ajaksi. Joissakin automaattikameroissa on mahdollisuus lukita valotus esim. painamalla laukaisin puoliväliin, tätä voi kätevästi käyttää hyväkseen. Käsisäätöisissä kameroissa valotuksen mittaaminen on samalla menetelmällä yhtä helppoa. Siirrytään kohteen lähelle ja mitataan. Rajataan kuva uudelleen omituisen taustansa kera ja laukaistaan.
Kompaktikameran omistajalla ei ole ongelmia, kamera vain mukaan ja filmiä riittävästi. Järjestelmäkameran omistajalle ongelma on toinen.
Kalustoa mukaan valitessa kannattaa pitää järki kädessä. Liian kaluston raahaaminen alkaa kyllästyttää, varsinkin jos tavarat on pakattu suureen, hankalasti raahattavaan kameralaukkun.
Ehdotelma tärkeysjärjestyksessä:
- Runko sekä siihen:
- Optiikat n. 28mm ja n.85-100 mm tai vastaava zoom
- Pieni salama
- Vararunko
- Kevyt jalusta, vaikkapa ns. pöytäjalusta
- Optiikka n.200mm
- Optiikka n.20mm
Oma kuvauskalustoni Nepalin matkoilla oli osapuilleen maksimaalinen, mitä mukanaan vielä viitsii raahata.
Ehdottoman tärkeää on opetella käyttämään kameraa ja sen kaikkia ominaisuuksia jo ennen matkaa. Filmiä tulee olla riittävästi mukana, kunkin harrastuneisuuden mukaan. Filmin kulutuksen uhallakin kannattaa ottaa tavaksi ottaa samasta kohteesta useampia kuvia ns. haarukoiden, eli määritellyn valotuksen lisäksi 0,5-1 aukkoa valotusta muuttaen (diafilmille kuvattaessa). Näin erityisesti sellaisista kohteista, jossa valotuksen määrittely on hankalaa tai joissa epäilee automaattivalotuksen helposti erehtyvän.
Kylmyys vaikuttaa kameran toimintaan kahdella tavalla. Kameran mekaaniset osat jähmeytyvät liikkeiltään ja sähköisiä osia alkaa vaivata jännitteen puute. Täysin mekaaniset kamerat alkavat olla harvinaisia, mutta oikealla tavalla käsiteltyinä ne ovat pakkasessa varmimpia laitteita.
Sähköiset kamerat tulee pitää lämpimässä niin kauan kuin mahdollista, jos ei koko kameraa, niin ainakin paristot. On tietysti lähinnä teoreettista kuvitella pistävänsä -30 C kelissä lämmintä nappiparistoa kameraansa parin kuvan näppäämiseksi, mutta joskus se on ainoa keino sähköisten kameroitten ollessa kyseessä. Tässä suhteessa pienet kompaktikamerat ovat kömpelöitä järjestelmäkameroita parempia, saippuarasian kokoisen ja muotoisen näpsän saa helposti pidettyä povessaan lämpimänä.
Paristojen kulutus on kylmässä suuri, joten niitä tulee olla riittävästi mukana. Tosin osa virrasta palautuu taas lämpimässä.
Hankalinta on kuitenkin usein kylmän kameran tuonti kosteisiin sisätiloihin. Kosteus tiivistyy ja jopa jäätyy kameran pintoihin estäen kuvaamisen pitkäksi aikaa. Kameran pistäminen tiiviiseen muovipussiin lämpiämisen ajaksi auttaa.