Kierrettyämme sydäntalven Thaimaassa, Burmassa, Kiinassa ja Tiibetissä, palasimme keväällä -85 Nepaliin ja tällä kertaa Khumbun alueelle. 42 päivää vuorilla, käynti Everestin länsiharjanteella yli kuudessa kilometrissä, Lho Lan ja Amphu Labtsan solien ylitys ja käynti Meralla (6654 m) olivat tuon matkan kohokohtia.

Nepaliin oli palattava: syksyllä -86 saimme kokoon 23 hengen vaellusporukan, joka kahdessa ryhmässä kiersi Annapurnan.

Tuolla matkalla mukana olleet ystävämme ovat jatkaneet Nepalin vaellusharrastusta, meidän harrastuksenamme on viime vuosina ollut lasten kasvatus ja enenevässä määrin melonta.

Tämän esityksen tiedot perustuvat siis paljolti omiin kokemuksiin, ystävien kertomuksiin sekä lueteltuihin lähteisiin.

Koskapa omat mahdollisuudet vaeltaa Nepalissa ovat (toistaiseksi) rajoitetut, haluan tehdä Nepalin vuoristovaellusta tunnetuksi ja saamalla pyrkiä siihen, että sinne lähtevät suhtautuvat sekä vuoriin että paikalliseen kulttuuriin asiaankuuluvalla kunnioituksella.

Valitettava totuus on, että Nepal muuttuu romanttisen seikkailumatkailijan kannalta huonompaan suuntaan; suuremmat turisti- ja vaeltajamäärät tekevät takamaistakin sivistyneempiä. Kymmenen vuotta sitten vanhat nepalinkävijän valittelivat maan turmeltumista, ensikertalaisesta kaikki oli kuitenkin suurenmoista. Nyt tilanne on tietysti vielä "pahempi". Tämän ei pidä kuitenkaan estää lähtemästä Nepaliin, maan kulttuurihistoriaa ja maisemia ei mikään pysty kokonaan tuhoamaan.

Kaikki on lisäksi kovin suhteellista. Nepal on kuitenkin edelleen elämys sinne menijöille ja sinne menoa uskaltaa suositella. Ennakko-odotukset on kuitenkin syytä nollata, Nepal ei luultavasti ole kuitenkaan täsmälleen sitä, mitä on odottanut. Eikä sen pidä ollakaan.