Retkikuntakiipeily
Historiaa
Ensimmäiset retkikunnat 1800-luvun lopulla Himalajalle, Andeille ja Alaskaan kuuluivat enemmänkin tutkimus- ja kartoitusmatkojen piiriin. 1900-luvun alkupuoliskolla suuntautui mielenkiinto jo huippujen valloittamiseen. Himalajalla kiivettiin silloin jo monille kuusi- ja seitsemäntonnisille. Mount Everestin pohjoisseinämällä päästiin jo huikeaan 8500 metrin korkeuteen.
Saksalainen kansallissosialismi tapatti paljon intoilijoita himalajalla 30-luvun retkikunnissa, mutta kasitonnisten valloitus alkoi onnistumaan vasta 50-luvulla varusteiden parannuttua. Suurin osa ensinousuista tehtiin lisähapen vahvistamana. Retkikunnat olivat suuria, sotilasyksikön tavoin toimivia. Esim. italialaisten K2 retkikunta, noin 20 miestä tarvitsi 20 tonnin varuste-erän kantamiseen vuoren juurelle 200 kantajaa. Matkaa oli sata kilometriä.
60- ja 70-luku oli Himalajallakin seinämäreittien aikaa, 80-luvulla siellä noustiin kasi-tonnisillekin ilman lisähappea alppityyliin. Eikä pystysuoria kallioseinämiäkään jätetty rauhaan, esimerkkinä Trango-tornien 1500 metriä korkeat reitit.
Kiipeilyretkikunnan toiminta
Retkikunta on varsinainen suururakka. Homma alkaa pari vuotta ennen suunniteltua ajankohtaa, jos löytyy porukka kokeneita kiipeilijöitä, joilla on samansuuntaiset toiveet. Pidetään retkikunnan perustuskokous, jossa yksilöidään valmistelutehtävät: harjoitusretkien aikataulut, sponsorivarojen hankinnan käynnistäminen, matkan valmistelutehtävät, yhteydenotot kohdemaahan, lupien järjestely, varusteiden toimivuuden testaukset. Valitaan toimihenkilöt eri projekteihin. Myöhemmissä kokouksissa sovitetaan mahdollisten sponsoreiden tarpeiden sovittaminen ryhmän toimintaan, varuste- ja muonatilaukset.
Kehitetään yleiskuntoa kestävyysharjoitteluohjelmalla, joka tähtää sydämen litratehon ja keuhkojen hapenottokyvyn kasvattamiseen. Tärkeätä on myös lihasten ja tukielinten hyvä kunto jottei tule rasitusvammoja. Käydään harjoitusleireillä, joissa hiotaan yhteishenkeä ja testataan varusteet ja harjoitellaan pelastusoperaatioita mahdollisen onnettomuuden varalta.
Jos kaikki on edelleen kunnossa, päästään lopulta pakkaamaan ja matkustamaan kohteeseen. Hankitaan kantajat lähestymismarssiin, perustetaan perusleiri vuoren juurelle. Ylös vuoren harjanteille perustetaan välileirejä päivämatkan (500-1000 korkeusmetrin) välein. Välileirit varustetaan muonalla ja tarvikkeilla suunnitelman mukaan varsinaista huippuyritystä varten. Leirien perustaminen, samoin kuin varsinainen huippuyritys tehdään kahden ryhmän yhtäaikaisena toimintana siten, että toinen ryhmä kulkee päivämatkan toisesta jäljessä, koska yhdessä leirissä on telttatilaa vain yhdelle ryhmälle. Kun välileirit on kunnossa ja reitti muutenkin kunnossa, mm. vaikeissa paikoissa kiinteät köydet, laskeudutaan perusleiriin lepäämään pariksi päiväksi.
Suosituilla vuorilla on kiipeilijöiden jätökset tulleet ongelmaksi. On tärkeää tietää, mitä aluetta leireissä käytetään tarpeiden tekemiseen ja mistä voi ottaa puhdasta lunta keittotarkoituksiin. Esim. Denalilla on niin kova kuri, että jokaisen on kuljetettava mukana kaikki jätteensä ja kökkönsä ja palatessa tuotava perusleiriin, josta ne hoidetaan pois.
Jos sää sallii, aloitetaan huippurynnäkkö. Ryhmät ovat radioyhteydessä toisiinsa ja perusleirin komentokeskukseen sopimuksen mukaan. Huipulle pääsemiseen tarvitaan määrätietoista uurastusta, varmaa säätä, sopeutumista ohueen ilmaan ja...onnea. Laskeuduttaessa puretaan leirit ja tuodaan maatumattomat jätteet pois.
Kotimaassa suoritetaan jälkivelvoitteet sponsorisopimusten mukaisesti, tehdään retkikunnan tilinpäätös ja pidetään loppukokous.
Suomalainen retkikuntakiipeily
Suomalainen retkikuntakiipeily ottaa ensiaskeleitaan. 80-luvulla Karhumäen Veikko johti kaksi onnistunutta retkikuntaa silloisen Neuvostoliiton Pamir-vuoristoon kohteina seitsemäntonniset Pik Lenin ja Kommunisma. Pienryhmiä on kiivennyt kuusitonniselle, maailman kylmimmäksi sanotulle vuorelle, Alaskan Denalille. Läntisen maailman korkeimmalle, 6950 metriselle Aconcacualle on kiivennyt jo monta suomalaisryhmää. Himalajalla on käynyt useita suomalaisryhmiä. Mainitsen tässä Veikka Gustafssonin, joka on kiivennyt jo viidelle kasitonniselle.
Espoolaisten Baruntse- retkikunta v.1994 on ensimmäinen kokonaan alusta loppuun hoidettu suomalaisretkikunta Himalajalle. Heiltä on saatavana retkikuntaraportti matkasta.
Retkikuntahankkeen järjestelytyöt ovat niin suuria urakoita, että joidenkin täytyy jäädä pois pois päätyöstään pitkiksi ajoiksi ja keskittyä vain retkikunta-asioiden hoitoon. Näin uhrautuvia henkilöitä ei oikein tahdo löytyä. Venäläiset vuoristomatkanjärjestäjät tekevät räätälintyönä matkoja Kaukasuksen korkeimmalle, 5600 mertiselle Elbrus'ille, hinta on ollut noin kolme tuhatta markkaa, ja Pamir-vuoristoon seiskatonnisille Pik Leninille, Kommunismalle ja Korshenevskajalle. Hinta on ollut noin kaksitoista tuhatta markkaa.
Myös kasitonnisten retkikuntiin on tarjolla valmiita paikkoja esim. englantilaisten ja uusiseelantilaisten järjestäminä. Hintaluokka on jo aivan toinen. Paikka suositun kasitonnisen, Broad Peak'in retkikunnassa maksaa 60.000 mk. Everestin paikka maksaa jo yli 100.000 mk.